Klassikkoni: Eurodance, ensirakkauteni

Sanotaan, että lahjakkaat lainaavat, nerot varastavat. Lainaus ruumiillistui 1990-luvun eurodancessa.

Eurodance varasti häpeilemättä edellisten vuosikymmenten hiteistä. Esimerkiksi Cappella otti U Got 2 Know´n syntikkamelodian suoraan Siouxsie and the Bansheesin Happy Housen kitarariffistä, ja Leila K Electricin bassolinjan Donna Summerin I Feel Lovesta ja kertosäkeen Shannonin Give Me Tonightista. Puhumattakaan 1990-luvulla tehtailluista covereista.

Populäärimusiikin aitoudelle eurodance oli viimeinen kuolinisku. Artistit olivat tuotteita, ja heidän narujaan vetelivät kasvottomat tuottajat ja levy-yhtiön miehet. Eurodance sulatti yksinkertaiset melodiat ja halvat syntetisaattorisoundit vaahtokarkkimaiseksi makeaksi massaksi, jonka ainoa tarkoitus oli myydä levyjä. Eurodance ei ollut mitään muuta kuin kiiltävää pintaa.

Samaan aikaan eurodance oli myös hillitöntä hedonismia ja vapautumista kaikista arjen - usein myös järjen - kahleista. Ei liene sattumaa, että eurodance vetosi ala-asteikäisen tajuntaan. Sen maailma oli neonväreissä kylpevä satumaa, jossa mikä tahansa oli mahdollista.

Mikään konsepti ei ollut liian omituinen: änkyttävä jazz-mies, ruotsalaiset teknokarjapaimenet, intialainen taksikuski. Tuskin mikään musiikin genre on marssittanut estradille sellaista friikkien kavalkadia kuin eurodance. Ja musiikkivideoilla heitä palvottiin sankareina.

Viimeistään yläasteella kuva eurodancen viattomuudesta särkyi. Sen korvasi vastenmielisyyden tunne tuota läpeensä kaupallista, sielutonta musiikkia kohtaan. Vasta viime vuosina olen alkanut katsoa lämmöllä takaisin eurodancen kulta-aikaan.

Todellisuudessa eurodance ei koskaan mennyt mihinkään. Sen pitivät elossa tämän jalon musiikinlajin todelliset asiantuntijat, jotka säilöivät hellästi eurodancen perintöä hansikaslokeroissa naarmuisilla kokoelma-cd:illä hakkaavan basson täyttäessä Toyota Corollan huumaavalla volyymilla.

Samuli Huttunen

Eurodancen kulta-aika noin 1991-1994