Koti-ikävä

Poria taidetaan pitää yhtenä Suomen ankeimmista ja väkivaltaisimmista kaupungeista, työttömyyden ja rupuisuuden kammottavana pesäkkeenä. Sehän on melkein yhtä paha paikka kuin Lahti.

Itse koen asian monessa suhteessa toisin. Olen jopa jollain kierolla tavalla ylpeä porilaisuudestani. Eks tiä.

En silti ole syntyperäinen porilainen, vaan olen pulpahtanut maailmaan Tampereella. Oikeaksi porilaiseksi saatoin kehua itseäni vuosina 1984-1998. On sekin kai jotain.

Lapsuus Porissa ei ollut alituista turpaansaantia ja kurimusta. Asuinalueen suhteen kävi säkä. Kun isä raahasi meidät rakkaasta Meri-Porista Länsi-Porin Vähäraumalle, juurilleen, olin aluksi katkeroitunut. Vähäraumalla oli kuitenkin ihan parasta, eikä pelkästään paikan hassun nimen takia.

Pori ei ole maisemallisesti lainkaan niin karua seutua, kuin usein luullaan. Esimerkiksi Vähärauman sympaattisen kylämäistä omakotitalohenkeä saa Tampereelta hakea. Kun nykyään palaan pari kertaa vuodessa nostalgisoimaan Länsi-Porin maisemiin, tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Stressi usein karisee, kun palaa verkkaisemmin sykkivään karhukaupunkiin.

Ei Pori silti missään staattisessa tilassa ole. Vähäraumankin infrastruktuuri on muuttunut pienissä erissä ja vähin äänin. "Mitä helvettiä, onko tuossa nykyään Hesburger?!" -tyyppinen reaktio on tavallinen vanhoilla kulmilla pyöriessäni.

Muutama vuosi sitten kävimme opiskelijaporukalla Porissa oikein excullakin. Tutustuimme niin Reposaaren tyrskyisiin merimaisemiin, Sampolan DDR-henkiseen betonilähiöön kuin keskustan kovimpiin räkälöihin. Suosittelen.

Tomi Nordlund