Isänmaallisen moniarvoisuuden paradoksi

Matias Hildén pohti (Aviisi 6/2008) taiteen tekemisen ja esittämisen rajoja Katariina Lillqvistin Uralin perhonen -elokuvan kautta, ja esitti kiinnostavan kysymyksen ihmisten oikeudesta omaan henkilöhistoriaansa.

Kirjoituksen lopussa Hildénin näkemys kuitenkin lähestyi huolestuttavasti paradoksia, joka usein esiintyy isänmaallisina itseään pitävien ihmisten ajattelussa.

Yhtäältä tällaisessa ajattelussa ollaan kiitollisia sotaveteraanien henkilökohtaisille uhrauksille, koska niiden ajatellaan säilyttäneen arvokkaan tavoitteen: vapaan ja moniarvoisen Suomen.

Toisaalta samat ihmiset ovat usein kerkeästi vaatimassa, että jotkin kulttuurituotteet, ajattelutavat ja teot tulisi kieltää, koska sotaveteraanit sellaisista loukkaantuvat tai heidän ajatellaan loukkaantuvan, tai isänmaa jotenkin vaarantuu.

Tai sitten vaaditaan näistä mahdollisesti loukkaavista tai vaarallisista ajatuksista ja teoista pidättäytymistä.

"Siksikö sotiemme veteraanit taistelivat, että tällaista voitaisiin esittää julkisesti", kysyy isänmaallinen ihminen.

Vastaus kuuluu: juuri siksi. Yksiarvoisen Suomen olisimme saaneet ilman sotaveteraanien taisteluakin. Kyse ei nyt ole siitä, että moniarvoisuuden tai sananvapauden nimissä tulisi voida esittää ja tehdä mitä tahansa.

Kyse on siitä, että pelkkä sotaveteraanien tai kenen tahansa muunkaan todellinen tai oletettu loukkaantuminen ei ole syy jättää esimerkiksi jotain taideteosta tekemättä.

Otto Auranen