Lopullinen totuus

"Olen uskovainen". Ihme, etten ole kuullut tuota kenenkään suusta, vaikka sentään elin vuosia Suomen Bible Beltillä, hellareiden ja lessujen puristuksessa.

Uskovaisuus ei saa näkyä, paitsi enintään rippiristinä kauluspaidan alta. Rohkeimmat vetävät yllensä hupparin, jonka selässä lukee Jesus Is My Homeboy.

Miksi uskovaisuus on meille jotain nolottavaa ja tyylitöntä?

Syyttävän sormen voi suunnata Martti Lutheriin, joka hiippaili naputtelemaan kuuluisat teesinsä Wittenbergin kirkon oveen. Ehkä luterilaisuus näyttäytyisi nyt hieman riehakkaampana, jos todellisuus olisi sellainen kuin eräs peruskoululainen uskoi. Hän nimittäin luuli teesien tarkoittavan kiveksiä.

Suomalainen kristinusko on ennen kaikkea yksityistä. Asia konkretisoitui kerran juhannusreissulla, kun poikkesimme Keski-Suomessa huoltoasemalle hakemaan täydennystä juhannuseväisiin. "Mitä, eiks täällä myydä kaljaa", melkein huudahdin. Tuntui kuin perusoikeuksiani olisi loukattu, vaikka omistajan vakaumus vain kielsi tupakan ja alkoholin myymisen liikkeessä.

Meidän on vaikea ymmärtää islamia, koska vierastamme äänekästä ja näkyvää uskovaisuutta. Meillä pakkaudutaan kaikessa hiljaisuudessa kirkkoon kuulemaan kappalaisten verbaalista tyhjäkäyntiä. Kaikkia vähänkin liian karismaattisia uskonnollisia johtajia pidetään jotenkin epäaitoina. Papin pitää olla osa laumaa, johtaa sitä nöyränä. Jotkut sen sijaan ovat liian hurmoksellisia ja toiset... no, liian naisia.

Onneksi meillä sentään on Harri Henttinen, Vesilahden kirkkoherra, joka meikkaa ja kohtaa laumaansa pubissa.

Myös politiikassamme uskovaisuus on näkymätöntä. En ymmärrä kristillisdemokraattien ideaa. Mitä virkaa on kristillisellä puolueella, joka ajaa kaikkia samoja asioita kuin demarit - tosin ahdasmielisemmin?

Puolue näyttää enemmän ummehtuneelta eläkeläispuolueelta kuin uskonnälkäisiä puhuttelevalta vaihtoehdolta. Kun kristillisdemokraattien valttina on Päivi Räsäsen Kristuksen kärsimyksiä viestittävä olemus, en ihmettele, että puolueen kannatus keikkuu viiden prosentin liepeillä. Veikkaisin, että seuraavissa eduskuntavaaleissa jopa perussuomalaiset painelevat ohitse.

Mitä keinoja kirkolla sitten on laumansa koossapitämiseksi? Se värvää lähes kaikki Suomen teinit leirikeskuksiin olemaan viikon hiljaa. Viisitoistavuotiaat ovat vaikutuksille alttiissa iässä. Ihmehän se olisi, jos ripari ei saisi fyysisestä ja henkisestä karvankasvusta kärsivästä puberteetista tiukkaa pihtiotetta.

Toiseksi, kirkko on brändännyt itsensä surun suurlähettilääksi, joka on kärppänä siellä, missä ihmisten hätä on suurin - katastrofeissa, onnettomuuksissa ja muissa kriisitilanteissa.

Toisaalta taas kirkko menettää jäseniään yrittämällä olla trendikkään itseironinen. Se teettää mainoskampanjan, jossa homot miettivät, mitä Jeesus mahtaisi tehdä silloin, kun panettaa niin pirusti. Ettei vain mainostoimisto PHS:ssä oltaisi vanhan vihtahousun leirissä.

Olisiko kirkon jo aika ottaa torkkuherätys pois päältä ja alkaa todelliseksi herätysliikkeeksi. Uutta kirkkokuntaa perustamaan lähteneen Markku Koiviston kannattaisikin ensi töikseen naulata testikkelinsä Metroauto-areenan oviin. Koivistolaisuus saisi siitä sopivan hurmoksellisen startin.

Ilkka Pernu
toimittaja, joka
olisi herrnhutilainen,
jos olisi uskossa